Olen levoton ihminen. Olen myös intohimoinen kirjastolainen rakkaudesta lajiin. Kun viiden vuoden vakituisen työssäolon jälkeen tunsin tarvetta irtiotolle, hakeuduin Humanistiseen ammattikorkeakouluun yhteisöpedagogiopintoihin, joita olen suorittanut päivätyöni ohessa maltillisella tahdilla. Alanvaihto ei ole minulle vaihtoehto, vaan haen opinnoista lisäboostia osaamiseeni ja uutta näkökulmaa kirjastolaisuuteeni. Kun työharjoittelu kolmantena opiskeluvuotena tuli ajankohtaiseksi, tuntui järjestöpuolen harkka siksi luontevalta suorittaa juuri kirjastoalan järjestössä. Ujo sähköpostitiedustelu tuotti keväälle ohjelmaa, ja se on kulunut mm. Kirjastopäivien järjestelyjen ja viestinnän sisältöjen parissa.
Ihmisten kohtaaminen ja yhteisöllisen toiminnan rakentaminen ovat yhteisöpedagogin osaamisen ydintä. Opinnoissa korostuvat esimerkiksi ryhmien ohjaaminen, osallistamisen menetelmät ja moninaisten asiakasryhmien huomioiminen. Ne antavat valmiuksia myös vaikkapa tapahtumien järjestämiseen sekä yhteistyön tekemiseen eri toimijoiden kanssa.
Kirjastoammattilainen saattaakin havaita kuvauksessa yhtymäkohtia omaan työhönsä ja ymmärtää nopeasti, miksi valitsin juuri nämä opinnot. Kirjasto on jo valmiiksi yksi saavutettavimmista matalan kynnyksen tiloista, ja juuri siksi se on mitä hedelmällisin maaperä yhteisöjen kehittäjälle. Ajatus kirjastoista hiljaisina kirjavarastoina istuu kuitenkin tiukassa ja opintoja on joutunut selittämään eniten heille, jotka eivät ole viime aikoina astuneet kirjastoon.
Harjoittelu osuikin lopulta henkilökohtaisella tasolla jännittävälle keväälle. Työpaikallani Metropolia Ammattikorkeakoulussa päätettiin ajaa korkeakoulukirjaston palvelut kutakuinkin alas, ja myös minä menetin siinä rytäkässä työpaikkani. Kun arki yhtäkkiä tuntui absurdilta rinnakkaistodellisuudelta, kuohunnan keskellä viikoittainen harkkapäivä onkin ollut korjaava hengähdystauko ympäristössä, jossa kirjastotyön merkitys ymmärretään, sitä sanoitetaan ja sen puolesta väsymättömästi työskennellään.
Ehkä juuri tämä arkitodellisuuksien ristiriita hyvin konkreettisesti muistutti, miksi Kirjastoseuran työtä tehdään. Koventuvassa maailmassa kirjastojen tärkeys lukutaitojen, yhteiskuntaan kiinnittymisen ja osallisuuden tukijana korostuu. Vaikka ammattilaiset itse (toivottavasti) ymmärtävät työnsä tärkeyden, on entistä tärkeämpää osata pitää itsestään meteliä. Kirjastotyön vaikuttavuutta on monia muita palveluita haastavampi mitata, ja kirjastolaiset ovat perinteisesti muutenkin vaatimatonta sakkia. Jotta myös asioista päättävät näkevät kirjastotyön arvon, täytyy osata tehdä myös heille näkyväksi kaikki se, mikä ammattilaisille on arkipäivää.
Työharjoittelu huipentui lopulta kesäkuun alussa Oulussa järjestettyihin Kirjastopäiviin. Muita kirjastoammattilaisia kohdatessa, jututtaessa ja tutustuessa vahvistui ajatus siitä, etten kerta kaikkiaan osaa kuvitella työskenteleväni muualla kuin kirjastojen ja kirjastolaisten parissa. Osana tätä upeaa joukkoa.
Kevät ei mennyt aivan niin kuin olin kuvitellut, mutta ehkä juuri siksi harjoittelu tuli oikeaan aikaan. Oulun Kirjastopäivillä sain muistutuksen siitä, kuinka paljon osaamista, välittämistä ja yhteistä tahtoa kirjastoalalta löytyy. Kun talo oli täynnä ihmisiä, jotka ymmärtävät kirjastotyön merkityksen ilman pitkiä perusteluja, oli helppo muistaa myös itse, miksi tätä työtä haluaa tehdä. Sen varassa on hyvä suunnata kohti seuraavaa lukua.
Blogitekstin on kirjoittanut Suomen kirjastoseuran yhteisöpedagogiharjoittelija ja kirjastoammattilainen Julla Laurila.