Ennen oli paremmin.
Kaikki meistä tuntevat jonkun vanhan jäärän, jonka mielestä ennen oli paremmin. Detroit-järjestelmä oli parempi kuin kameralainaus, kortistolaatikostosta oli helpompaa hakea tietoa kuin tietokoneesta ja silloin oli hyvä, kun kirjastossa oli vain kirjoja ja lehtiä.
Minusta on tullut se jäärä. Jääräytymiseni alkoi sellaisten käsitteiden kuin teos, ekspressio ja manifestaatio myötä. Sanat liittyvät funktionaaliseen kuvailuun, ja on niiden syy, että minusta tuli muutosvastarintainen jurnuttaja. En aikanaan opiskellessani ymmärtänyt sanoja ollenkaan, ja vaikka nyt uuden kirjastojärjestelmämme ansiosta puljaan niiden kanssa päivittäin, en ymmärrä vieläkään.
Tai ainakaan en myönnä ymmärtäväni, koska funktionaalisen kuvailun syvällinen ymmärtäminen poikisi varmuudella lisätöitä.
”Uudessa järjestelmässä entinen rakenne on hajotettu. Tieto on eri paikoissa kuin ennen”, alan guru kertoi. Ei kai se haittaa, ajattelin. Me kirjastolaisethan olemme lukeneet kaikki kirjat ja olemme fiksuja ja innokkaita oppimaan uutta. Tai osa on. Olin sitä mieltä, että uusi järjestelmä ei ainakaan vanhaa huonompi voi olla. Eikä varmaan olekaan, se on vain toisenlainen.
Uusi kirjastojärjestelmä ja sen opettelu pakottaa pienen ihmisen miettimään, mikä kirjastotyössä on oleellisinta. Tavallisissa kunnan- ja kaupunginkirjastoissa järjestelmän tärkeimmät ominaisuudet ovat sellaiset, että haetun kirjailijan teokset tulevat näkyviin aikajärjestyksessä ja kun koneesta kuuluu ”piip”, on lainaus, palautus tai varaus suoritettu loppuun. Näin on kaikissa käyttämissäni järjestelmissä tähän asti ollut. Enää ei.
Laajat ja syvälliset tiedonhaut ovat pikkukaupungin kirjastossa harvinaisia. Finna ja Google riittävät lähes kaikkeen. Siksi aivan uudenlaisessa ja ainakin aluksi monimutkaiselta tuntuvassa järjestelmässä vaikuttaa olevan paljon sellaista, jota peruskäyttäjä ei tarvitse. Jotkut päivittäisistä perustoiminnoista on tehty käytettävyydeltään liian monivaiheisiksi. Sen sijaan esimerkiksi kuvailutietojen poimiminen on helppoa ja selkeää.
Jos minulla olisi valta, voima ja osaaminen, tekisin uusista kirjastojärjestelmistä myös karvahattumallin, yksinkertaistetun käyttöliittymän, meille jäärille. Siinä mallissa voisi lainata, palauttaa ja hakea tietoa mahdollisimman selkeästi, virhemahdollisuudet minimoiden. Varsinaista ja hankalampaa järjestelmää käyttäisivät isompipalkkaiset erikoisosaajat kukin tarpeidensa mukaan.
Olen vuodesta 1993 lähtien käyttänyt monia kirjastojärjestelmiä, mutta nyt minusta tuntuu samalta kuin 93-vuotiaasta isästäni tuntuisi, jos hänelle lyötäisiin käteen älytelevision kaukosäädin. Olen hämmentynyt, epätietoinen ja epävarma. Myös pikkuisen peloissani: onko tämä se kulminaatiopiste, jossa ainoa osaamani työ muuttuu tekniikaltaan sellaiseksi, että en enää pärjää? Tuleeko minusta kollegoideni silmissä se kirjastoreliikki, jota on pakko sietää mahdolliseen eläköitymiseen asti ja jonka osaamista ja hyötyä kirjastotyölle asiakkaatkin jo ihmettelevät? Se, joka muistelee kaiholla Detroit-järjestelmää ja kortistolaatikoita.
Kirjoittaja on kirjastonhoitaja Imatralla.
