Jos joutuisin kuvailemaan David Foster Wallacen novellikokoelmaa yhdellä sanalla, se olisi mielipuolinen. Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja sisältää sellaista hulluutta ja inhorealismia, että sen lukeminen on välillä työn ja tuskan takana. Toisaalta mukaan mahtuu myös paljon tarkkanäköisiä huomioita ja ääneen nauramista.
Jos joutuisin kuvailemaan David Foster Wallacen novellikokoelmaa yhdellä sanalla, se olisi mielipuolinen. Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja sisältää sellaista hulluutta ja inhorealismia, että sen lukeminen on välillä työn ja tuskan takana. Toisaalta mukaan mahtuu myös paljon tarkkanäköisiä huomioita ja ääneen nauramista.
Vastenmielisten tyyppien haastatteluita ei ole sellainen kirja, jonka ottaisin mukaan rannalle tai aamujunaan. Sen lukeminen vaatii tilaa ja aikaa. Novellikokoelmassa sukelletaan ihmismielen syvimpiin sopukoihin. Suurin osa novellien henkilöistä tuntuu kärsivän jonkinasteisesta mielenhäiriöstä: on syvää masennusta, narsismia ja kieroutuneita ihmissuhteita. Kirjaa lukiessa alkaa helposti pohtimaan, mikä tässä maailmassa ylipäätänsä on normaalia. Tuntuu, että hulluus on kaikkialla, kaikissa meissä.
David Foster Wallacen tyyli on paikoin hengästyttävää. Lauseet ovat pitkiä ja teksti on eräänlaista tajunnanvirtaa. Asiaan, jonka olisi voinut ilmaista yhdessä lauseessa, Wallace voi käyttää useita sivuja. Mutta hänen kuvailunsa onkin verratonta ja välillä jopa inhottavan tarkkaa! Parhaimmillaan lukija heittäytyy täysillä mukaan ja pystyy samaistumaan vastenmielisten tyyppien kertomuksiin kaikilla aisteillaan.
En tiennyt David Foster Wallacesta mitään, kun poimin kirjan käteeni. Kirjan sisäkannesta selviää, että arvostettu amerikkalaiskirjailija teki itsemurhan vuonna 2008, vuosi lukemani novellikokoelman alkuteoksen ilmestymisen jälkeen. Se intensiivisyys ja armottomuus, joka Wallacen teksteistä henkii, ei ole aina helppoa luettavaa, mutta ei varmasti ole ollut helpointa kirjoitettavaakaan.
