Rakkauteni kirjastoihin – ja arvostus sen yhteiskunnallista merkitystä kohtaan – syntyi kiertotietä.
KULJIN kirjastoissa äitini mukana jo lapsesta lähtien. Mutta todellinen rakkauteni kirjastoihin – ja arvostus sen yhteiskunnallista merkitystä kohtaan – syntyi kiertotietä. Se tie kävi Helsingin eläinmuseon hyönteistieteellisen osaston kautta.
HYÖNTEISET olivat suurin intohimoni kymmenvuotiaasta lähtien. En ollut keräilijä, sillä minulta puuttui siihen vaadittava esteettinen taju ja uutteruus. Mutta halusin tietää nimet. Mikä laji oli mikä. Siinä ikävaiheessa latinalaiset nimet tarttuivat helposti.
ERÄÄNÄ päivänä kokeneempi hyönteisharrastaja ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan Helsinkiin. Nyt olisi tuhannen taalan mahdollisuus kerätä kaikki nimeä vailla olevat lajit kokoelmastani yhteen laatikkoon, ja näyttää niitä parhaille asiantuntijoille Eläinmuseossa. Tietenkin lähdin mukaan. Olin 15-vuotias.
OLIN aivan tavallinen pikkulähiön kasvatti. Vanhempani olivat työväenluokkaa emmekä paljon matkustelleet. En ollut käynyt Helsingissä montaa kertaa tuota päivää ennen. En muista itse Eläinmuseosta mitään, mutta hyönteistieteellisestä osastosta muistan kaiken. Sikarilaatikoiden ja kuivien hyönteisten tuoksun. Miten lattia narisi joka askeleella. Hyllyrivi toisensa jälkeen laatikoita, jotka olivat täynnä kaikkialta maailmasta kerättyjä hyönteisiä.
MUISTAN tutkijanhuoneet, joiden pöydät olivat täynnä määrityskaavoja. Neulattuja ja alkoholiin säilöttyjä hyönteisiä. Toiset suuria ja eksoottisia. Toiset niin pieniä, että ne näyttivät vain mustilta pisteiltä. Kokonainen kokoelma pieniä pisteitä.
OVENPIELESSÄ sellaisiä nimiä kuin Albrecht, Silfverberg, Biström, Meinander, Huldén. Olin pistänyt sormeni enempään kuin pelkkiin ötököihin. Tämä oli tiedettä; professoreita, dosentuureja, akateemisia uria, aksentilla puhuttua suomea. Tuntematon maailma minulle.
SIINÄ ei ollut kaikki. Kun hyönteiset päätyivät näille professoreille, ne saivat nimen. Jos niillä ei ollut nimeä, ne “kastettiin”, eli kuvattiin tieteelle uutena. Aloin kiinnittämään huomiota siihen, kuka oli kuvannut minkäkin kotiseutuni ötökän. Jokaisella ötökällä oli historia: ensimmäinen löytöpaikka ja ensimmäinen löytäjä. Mutta myös löytäjillä oli historia. Joku oli ollut kiihkeä fennomaani. Toinen ratkoi saksalaisten koodisanomia toisessa maailmansodassa. Ötököiden taustalla sykki kiihkeän inhimillinen elämä.
OLI kuitenkin vielä enemmän. Ötökät elivät maassa, jolla oli oma historiansa. Ötökät kertoivat omaa tarinaansa sen muutoksesta. Kaskitalouden noususta ja laskusta. Metsälaidunnuksen vähentymisestä. Vesistöjen rehevöitymisestä. Metsien muuttumisesta puupelloiksi. Kaikki oli kirjattu hyönteispopulaatioiden kukoistus- ja laskukausiin ja ne istuivat dokumentoituna museon kokoelmissa.
KUN näissä mietteissä vierailin ensimmäisen kerran Helsingin yliopiston pääkirjastossa, minut valtasi déjà-vu. Ensinnäkin kirjaston puinen lattia. Vanhojen kirjojen näky ja tuoksu. Arvokkaan näköiset akateemiset herrasmiehet nenä kiinni kirjassa. Tämä oli sama juttu, sanoin itselleni. Eläinmuseossa tallennettuja dokumentteja olivat hyönteiset. Täällä niitä olivat kirjat. Ne kertoisivat tarinansa niille, jotka haluavat ne lukea.
