Tutkimuksessa koottiin suomalaisten kirjastomuistoja. Kävi ilmi, että moni koki kirjaston omassa elämässään hyvin merkittävänä.
Pienellä vaivalla saa kirjoista ja sanoma- ja aikakauslehdistä esiin satoja mainintoja kirjaston myönteisestä, jopa käänteentekevästä vaikutuksesta.
Katsotaan muutamin esimerkein, miten kirjasto on antanut suomalaisille merkityksellisiä kokemuksia, tarjonnut vastauksia tärkeisiin kysymyksiin tai jopa muuttanut elämän suunnan. Lisää esimerkkejä ja materiaalia tutkimukselle tarjoaa ohessa selostettu aineisto.
Kirjasto on lukemattomille suomalaisille ollut kasvuiän hedelmällinen ympäristö, varsinkin sellaisille, jotka eivät ole syntyneet kultalusikka suussa. Moni on lukenut paljon kirjaston kirjoja, kokenut kirjaston henkireiäksi ja kirjastonhoitajat kannustaviksi.
Muusikko ja näyttelijä Paula Vesala asui lapsuutensa ”kaukana kulttuurin ulottumattomissa”:
”Syrjäkylällekin tuli kirjastoauto, ja Vesala polki myös kirkonkylälle pääkirjastoon. Hän kertoo voittaneensa novellikokoelman kymmenvuotiaana kirjaston järjestämässä runokilpailussa. ’Olin tosi kova lukemaan. […] Ajattelin, että minusta tulee kirjailija tai muuta romanttista.’” (HS 24.8.2019)
Esseisti Silvia Hosseini oppi lukemaan nelivuotiaana. “Tekstinnälkäiselle kaikki maistui: hevoskirjat, neitietsivät, maitotölkin kylki. […] Kotonamme ei ollut komeaa kirjahyllyä, mutta kävimme Itäkeskuksen kirjastossa viikoittain. Se oli ensimmäinen paikka, johon sain vähän vanhempana matkata itsenäisesti.” (HS 2.1.2022)
Kosmologi Kari Enqvist puolestaan oppi lukemaan viisivuotiaana kotona Lahdessa. “Aluksi vanhemmat suhtautuivat sanoja tapailevaan poikaansa epäilevästi. Seuraavaksi äidin täytyi suostutella lähikirjaston virkailija myöntämään kirjastokortti alaikäiselle. 1950-luvulla oman kortin sai 7-vuotiaana.” (HS 17.11.2019)
Kirjaston merkitystä lapsuudessa on vaikea yliarvioida. Siihen kuitenkin sisältyy paljon sattumanvaraisuutta, joka on kaikesta tarpeellisesta organisoinnista ja suunnitelmallisuudesta huolimatta pakko hyväksyä.
Pää räjähteli
Kirjaston musiikkitoiminta on merkinnyt monille paljon. Kirjastossa on voinut vapaasti tutustua eri tyyleihin. Julkisuuteen nousseet musiikin tekijät muistelevat kehitysvaiheitaan, jolloin he löysivät itselleen sopivan genren selailemalla kotipaikkansa kirjaston levykokoelmaa.
Litku Klemetille yksi pelastusrengas lapsuuden karussa kulttuurimaisemassa oli Kuhmon kirjasto. “Yhdeksännellä luokalla ’pää räjähteli’, kun Klemetti löysi progressiivisen rockin klassikot. ’En ollut kulttuurikodista, mutta halusin olla musanörtti, ja kaikki täytyi löytää itse […]’.” (HS 21.12.2020)
Samantapaisia muistoja ovat kertoneet mm. Samuli Putro, Jukka Nousiainen ja räppäri Eevil Stöö.
Uudet mahdollisuudet
Serendipisyys (engl. serendipity) tarkoittaa sitä, että osaa käyttää hyväkseen sattuman tarjoamat mahdollisuudet. Tiedonhankinnan tutkimuksessa siitä käytetään nimitystä informaation (tahaton) kohtaaminen (information encountering tai accidental information discovery).
Kirjasto on jo lähtökohtaisesti erinomainen kehys serendipisyyden kokemuksille. Tälle ilmiölle on oma terminsä, selailu (browsing), jota lähes kaikki kirjaston käyttäjät ovat toteuttaneet.
Kaverin elvistely toisella luokalla latinankielisillä sienten nimillä sysäsi lempääläisen Ari Haaviston tähtiharrastuksen pariin: ”– Sisuuntuneena poljin kirjastoautolle etsimään jotain vastinetta”, Haavisto muistelee.
”Luonnontieteen hyllystä löytyi erään kirjan lopusta luettelo hienoja latinankielisiä nimiä. Kyseessä oli tähdistöluettelo. Kirja veikin saman tien mennessään, ja pian suorastaan ahmin kaikkea tähtitieteeseen liittyvää. Sitä on jatkunut näihin päiviin asti, 40 vuotta.” (Lempäälän-Vesilahden Sanomat 30.3.2022)
15-vuotias Perttu Pölönen sai musiikinopiskelua helpottavaan Sävelkelloon johtaneen ideansa Klaukkalan kirjastossa (HS 11.11.2017). Hänestä tuli futuristi, kirjailija ja säveltäjä.
Kari Aronpurolle tapahtui syksyllä 1957 “jotakin mullistavaa. Nuorukainen osui vahingossa runohyllyn kohdalle Tampereen kaupunginkirjastossa, poimi käteensä amerikkalaisen Walt Whitmanin Ruohonlehtiä-runoniteen, luki rivin pari – ja järkyttyi.” (HS 30.6.2020) Hänestä tuli runoilija – ja kirjastonhoitaja.
Tietenkin kirjastoa käytetään myös spesifin tiedontarpeen tyydyttämiseen.
Suomen Osakesäästäjien toimitusjohtaja Victor Snellman oli lapsuudestaan saakka tottunut elämään niin säästäväisesti, että mentyään vakitöihin hän ei tiennyt, miten käyttäisi kertyvät rahansa. Hän kyseli kollegoiltaan, joista joku neuvoi ostamaan Etelä-Amerikasta eukalyptusmetsän, mutta asiaa selvitettyään Snellman piti ehdotusta hieman hankalana. Sen sijaan hän lainasi kirjastosta joitakin kirjoja sijoittamisesta. Kirjoista selvisi, että osakkeet antaisivat pitkällä tähtäyksellä parhaan tuoton. (HBL 4.1.2022)
Maija Kauhasen tie kanteletaiteilijaksi alkoi, kun hänen vanhempansa huomasivat lapsen musikaalisuuden, ja hän pääsi musiikkiopiston opiskelijaksi. “Isä lainasi kirjastosta kannelten piirustuksia ja alkoi rakentaa tyttärelleen soittimia.” (Suomen Kuvalehti 18/2022)
Kaikkea voidaan väärinkäyttää. Näin kävi 1939 Viipurissa, jossa joukko nuoria varasti aseita ja ammuksia suojeluskunnan asevarastosta. “Kuulusteluissa pidätetyt ovat kertoneet suunnitelleensa sopivan tilaisuuden tullen jonkin pankin ryöstämistä amerikkalaisten gangsterien tapaan. Perehtyäkseen aseiden käyttöön he olivat kaupungin kirjastosta anastaneet sotilaskirjallisuutta, jota sitten oli tutkittu. Nuorukaisten kuulustelut jatkuvat edelleen.” (Iisalmen Sanomat 21.3.1939)
Kirjasto kotona
Sivistynyt ihminen kerää usein itselleen omaa opin- tai harrastusalaa käsittävän tai muutoin laajan kirjaston. Hän osoittaa näin omaksuneensa äskettäin edesmenneen Vesa Suomisen ajatuksen, jonka mukaan kirjaston perimmäinen tehtävä on koota, järjestää ja säilyttää ilmestynyttä kirjallisuutta. Kotikirjasto yhdistää ihanteellisella tavalla yhtäältä Suomisen scriptum est -velvoitteen ja toisaalta informaatiotutkimuksen userismin, kun käyttäjäkeskeisyys on täydellistä. Toki tosi sivistynyt antaa muidenkin, ainakin perheensä hyötyä kokoelmastaan, ja viimeistään siten, että kirjasto testamentataan jollekin julkiselle kirjastolle.
Psykoanalyytikko Maria Tuomisen (1929–2019) muistosanoissa Helsingin Sanomissa kerrottiin Tuomisen laaja-alaisesta henkisestä vireydestä ja siitä, kuinka hän osallistui kansainvälisiin psykoanalyytikkojen kokouksiin. ”Työalan kirjasto paisui kodin lattioille muodostaen oivan sokkelon lapsenlasten autoleikeille, jotka muuttuivat myöhemmin yhteisiksi keskustelukävelyretkiksi.” (HS 9.4.2019)
Tavallisen kansan kotikirjastot ovat nykyaikana tyystin kadonneet julkisuudesta, vaikka niihin 1930-luvulla kiinnitettiin suurta huomiota itsekasvatuksen eetoksen osoittajina. Se johtui kansallisen sivistysideologian vaikutuksesta mutta samalla kehittymättömästä koulu- ja kirjastolaitoksesta. Kirjastolaitoksen vahvistuminen ja koulutuksen tasa-arvoistaminen ovat tässä suhteessa vaikuttaneet voimakkaasti.
Nykysuomalaiset saavat vastaavan kulttuurisen pääoman peruskoulun ja muun koulutuksen kautta. Lähinnä entisajan itseopiskelijoita vastaavat tänään maahanmuuttajat, jotka joutuvat ponnistelemaan ylimääräisesti omaksuakseen täkäläisen kulttuurin vaatiman tietopohjan – ja tässä kirjasto tukee heitä.
Kirjasto kotouttajana
Maahanmuuttajat kiittävät kirjastoa myönteisenä tekijänä kotoutumisessa, turvallisena tyyssijana. Viime Kirjastolehdessä Tampereen syyrialainen Lama Kourdi kertoi, että hän ”ihastui kirjastoon heti ensikäynnillä”.
Kaunokirjallisen lakonisesti asian ilmaisee Quynh Tran, pakolaisleirillä Malesiassa syntynyt vietnamilaisperäinen kirjailija, joka on viettänyt lapsuutensa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla:
”Minulla on äiti, isä ja kolme vanhempaa veljeä, en tiedä, mitä muuta sanoisin heistä. Meillä ei ollut kirjoja kotona, olihan kirjasto. En tiedä, onko tämä kiinnostavaa? vastaa Quynh Tran.] (HBL 26.9.2021)
Feministi ja kirjailija Maryan Abdulkarim muistaa lapsuudestaan “parhaiten Lentävänniemen kirjaston Tampereella. Sinne hän meni aina koulun jälkeen ja ahmi kaikki mahdolliset kirjat. Kirjastonhoitajat tunsivat hänet hyvin, ottivat suojiinsa. Sieltä on jäänyt hyviä muistoja.” (HS 5.12.2013)
Aineistoa keräämässä
Tätä artikkelia varten käytin lyhyitä kirjastomainintoja, jotka ovat ilmestyneet sanoma- ja aikakauslehdissä. Aidoimmillaan kirjaston merkitys tulee esille, kun se mainitaan sivulauseessa.
Aineisto koostuu kahdesta kasaumasta. Yhtäältä on runsas sata Historiallisen sanomalehtikirjastosta koottua mainintaa vuosilta 1938–39 sekä hajanaisia osumia aina vuoteen 1966. Toinen kasauma, 176 kpl, on vuosilta 2013–22 Helsingin Sanomien ja HBL:n sähköisistä arkistoista sekä satunnaisia löytöjä muista lehdistä.
Ryhmittelin kirjastomaininnat karkeisiin teemoihin. Aineiston käyttö varsinaisessa tutkimuksessa saa vielä odottaa.
Aineisto on peräisin tiedonkeruu- ja tutkimushankkeesta Miten kirjasto ja lukeminen muuttivat elämäni suunnan, joka alkoi 2021. Projekti sai apurahan Suomen Kirjastosäätiöltä. Ensin järjestettiin yleisölle suunnattu keräyskampanja, jossa kertyi pääasiassa kirjoissa ilmestyneitä kirjastomuistoja. Sen jälkeen etsintää on jatkettu digitoiduista lehdistä. Aika usein silmiin sattuu päivän lehdistäkin relevantteja kirjastomainintoja, joista toivotaan edelleen yleisövihjeitä osoitteeseen . Kertyvä aineisto talletetaan Suomen Kirjastomuseoon Vaasaan.
Kirjoittaja on kirjastohistorian dosentti.
