Kansallisteatterin lavalla revitellään kirjastomiehen stereotypialla.
Kuinkahan monen naisen kanssa Marlon Brando elämässään makasi?
Satojen. Tuhansien.
Pysyikö hän edes laskuissa mukana?
Ei varmasti pysynyt.
Minä pysyn kyllä omissani.
Lukuni on kaksi.
Tilastollisesti minulla on ollut vain kaksi naista koko elämäni aikana.
Näin pohtii 50-vuotias eronnut kirjastovirkailija Tarmo (Juha Varis) Riikka Ala-Harjan novelliin perustuvassa tragikomediassa. Mitä näytelmästä tykkäsi eronnut (nykyään avoliitossa) viisikymppinen Jukka Pennanen Kansalliskirjastosta?
”Se oli sekä viihdyttävä että osuva, etenkin jos on noin viisikymppinen mies! Monen roolin esittäminen yksin vaatii myös taitoja, joita näyttelijällä oli. Pidän teatterissa siitä, että näyttelijä on työkalu tai väline, jolla asia esitetään – ei pääasia, kuten musiikissa nykyään tuntuu olevan. Kohta sama tilanne on kirjallisuudessa, kun kirjailijan nimi on kirjassa isommalla kuin teoksen nimi.”
Mikä nauratti? ”Parodiointi naurattaa yleensä aina. Tässä naurattivat etenkin tilanteet, joissa Tarmon ylenmääräiset toiveet ystävien järjestämistä yllätyssynttäreistä kohtasivat naapurin vanhan leskirouvan arjen ja kuolivat ovimatolle. Siinä sananmukaisesti elämän todellinen raadollisuus murskasi vähävähältä viisikymppisen hiipuvan toivon ystävien muistamisesta itsensä mitätöinnin ja vähättelyn säestämänä. Minua nauratti eniten vanhan lesken asenne, tämähän ”opetti” viisikymppistä Tarmoa kuin pikkupoikaa. Ei viisikymppinen ole välttämättä sen valmiimpi elämään kuin kaksikymppinenkään, pettymyksiä on vaan enemmän ja taitoa sopeutua niihin. Näissä kohdin elämä ja kuolema, utopiat ja realismi kinastelivat herkullisesti.”
Löytyikö samaistumispintaa? ”No jos rehellisiä ollaan, niin Tarmon osa ei naurattanut! Tunnistan joiltain osin Tarmon myös itsestäni. Tarmo oli liiankin realistinen hahmo, ja ehkä siksi se oli hieman yllätyksetön. Tunnen useitakin tarmoja ja onhan kirjasto paikka, johon sellaisen on helppo tulla ja juuttua. Tarmon kaltaisten näkökulmasta kirjasto venyy kuin toffee tarvittaessa loputtomiin menettämättä näennäisesti ominaisuuksiaan, vaikka todellisuudessa muuttuukin näkymättömäksi. Sellaiseksi on muuttunut myös Tarmo, jolle kirjasto on varmaan opettanut tällaisen venymisen ja sopeutumisen roolin. Tässä mielessä näytelmässä on pelottavaa ammatillista realismia!”
Onko kirjastossa paljon tarmoja? ”On. Kirjasto vetää puoleensa ihmisiä, jotka kuvittelevat kirjastojen olevan arkistojen tai luostareiden kaltaisia laitoksia. Kyllä siellä sekin puoli on, mutta kirjasto on myös julkinen laitos, jolla on velvollisuus olla aktiivinen osa paikallista yhteisöä. Tämä imagonmuutos ei ole yrityksistä huolimatta onnistunut todennäköisesti siksi, että tarve hiljaisille tiloille ja vetäytymiselle on niin valtavaa ja lisääntyy koko ajan. Imagon muutostyö ja tarmojen ”uudelleenkoulutus” kaatuu myös kunnalliseen virastoajatteluun ja -byrokratiaan, joka istuu kirjastoissa kuin tauti uudenaikaisesta palveluajattelusta huolimatta. Se ei juuri suosi rohkeita, oma-aloitteisia ja itsenäisiä miehiä — eikä naisiakaan.”
Lisää tietoa: www.kansallisteatteri.fi
