Nuoren Mika Waltarin miehistymisestä kirjoitettiin paljon 1920- ja 1930-luvuilla.
Mika Waltari (1908–1979) oli nuoruudessaan 1920- ja 1930-luvuilla keskusteltu ja kiistelty kirjailija. Harvinaisen nuorena aloittaneen kirjailijan miehistymistä pohdittiin paljon lehdistössä.
Waltari täytti esikoisromaaninsa Suuren illusionin (1928) ilmestymisvuonna vasta 20 vuotta, vaikka oli julkaissut jo neljä teosta.
Esikoisromaanin kovapintainen minäkertoja yhdistettiin kirjailijaan itseensä, joka oli hänelle itselleen noloa ja loi epärealistisia odotuksia. Kirjailija Kersti Bergroth ihmettelikin Waltarin nähtyään, että ”tällainen ruusuposkinen – kyllä hyvin pulska – poikanen on kirjoittanut Mika Waltarin teokset.”
Tunteista ei sovi kertoa
Osa arvostelijoista moitti sitä, että Waltari kertoi tunteistaan. Miehen ei sopinut kirjoittaa unettomuudesta tai itkemisestä. Taiteilijalla saattoi olla feminiinisiksi katsottuja piirteitä, mutta Waltarille tätä ei suvaittu – ehkä siksi että hän oli nuori mies, joka ei ollut vielä todistanut miehuuttaan.
1920-luvulla kovempi, maskuliinisempi mieheys nousi suosioon. Maailmalla Ernest Hemingway löi läpi. Suomessa Waltarin kanssa Tulenkantajien kirjailijaryhmään kuulunut Yrjö Jylhä sanoi ruusujen ja liljojen heiveröisen runouden ajan olevan ohi. Nykyaikaa kuvasivat paremmin kehästä kuuluvat nyrkkeilijöiden iskut.
Miehelle sopiva kirjoitustyyli
Waltarin teoksista kirjoittaneet arvostelijat osoittivat selvästi, millaista olisi kirjoittaa miehekkäästi. Miehen tuli kirjoittaa objektiivisesti, tarkastella asioita laajemmin kuin omasta näkökulmastaan.
1930-luvulla Waltari alkoikin käyttää teksteissään omakohtaiselta vaikuttavan minäkertojan sijaan kolmatta persoonaa. Tuon ajan laajin Waltarin teos oli Helsinki-trilogia, joka on myöhemmin julkaistu lyhennettynä nimellä Isästä poikaan. Trilogian tyyli sai kiitosta. Sen katsottiin muuttuneen miehekkääseen suuntaan. Nuoruuden riehakkaasta kerronnasta oli siirrytty tasaisempaan ja syvempiä henkisiä luotauksia tekevään kuvaukseen.
Nuorison edustajasta isälliseksi opastajaksi
Vanhat viisaat miehet nousivat arvoonsa Waltarin 1930-luvun tuotannossa. Sekä Appelsiininsiemenessä (1931) ja Kurittomassa sukupolvessa (ensi-ilta 1936) yksi päähenkilöistä on vanha professori, jonka katse on nykyhetkeä pidemmällä. Hän yrittää ymmärtää ihmistä ja maailmankaikkeutta laajemmin.
Samaan aikaan kirjailija itse vaikutti vanhemmalta. Nuorison edustajan koettiin vuosikymmenen puolivälissä muuttuneen sen isälliseksi opastajaksi. Kolmeakymmentä lähestyvä kirjailija kertoi teksteissään vanhenemisestaan. Hiukset harvenivat ja portaissa hengästyi. Kirjailija ehkä saattoi samaistua kirjojensa viisaisiin miehiin.
Kirjoittaja on julkaissut aiheesta teoksen: Waltari ja sukupuolten maailmat (Avain 2013).
