Vuonna 2019 kirjastoissa oli hyvä fiilis. Pöhinä. Inhoan sitä sanaa, koska se tapaa olla eufemismi sille, että oikeasti mitään ei tapahdu. 2019 kuitenkin tapahtui.
Suomen kirjastoseuran puheenjohtaja valittiin EU-parlamenttiin, Suomen hallitus esitteli ohjelmaansa kirjastoissa. Kirjasto ei ole ministereille enää pelkkä kansakoulun nurkassa nököttävä kirjahylly, vaan aktiivinen, ajanmukainen ja digitaalinen kulttuurin, sivistyksen, tiedon ja osaamisen puolustaja. Puolustamisen arvoinen muidenkin kuin meidän kirjastolaisten mielestä.
Oodissa ovi kävi vuonna 2019 siihen malliin, että se meni rikki. Maailman paras kirjasto se silti on, ja siellä on myös kirjoja. On, älykkäästä kellutuksesta huolimatta. Espoon kaupunginkirjasto oli maailman paras jo alkuvuodesta, mutta sitä ei kukaan enää muista. Helmetin uusi varaustennoutojärjestelmä on kerännyt kiitosta. Tosin ei asiakkailta eikä henkilökunnalta. Roboteilta, ehkä?
Vuonna 2019 me kirjaston työntekijät teimme valtavasti työtä lukemisen edistämiseksi. Aivan kuten olemme tehneet joka vuosi, vuosikymmenien ajan. Sitten tuli jääkiekkoilija Kevin Lankinen ja hoiti yhdellä haastattelulla homman paremmin kuin me koskaan.
Yleisten kirjastojen neuvoston suositus digitaidoista ja digituen antamisesta kirjastosta oli hyvin laadittu. Siinä ei oleteta kirjastolaisten olevan kaiken tietäviä digivelhoja, vaan vertaistuki. Vaikka me kirjastossa tiedämme kaiken, olemmehan lukeneet kaikki kirjat, niin YKN:n suositus herätti henkilöstössä helpotuksenhuokauksia.
Äänikirjojen suosio kasvoi e-äänikirjojen ansiosta. Kaikki kustantajat eivät siitä tykkää eivätkä enää myy niitä kirjastoille. Musiikkiäänitteitä myytäisiin, mutta kaikki kirjastot eivät osta. E-lehtiä voi nykyisin lukea kirjaston tilojen ulkopuolella. Asiakkaiden tarvitsee siis entistä vähemmän rasittaa itseään käymällä fyysisessä kirjastossa henkilökuntaa häiritsemässä. Kirjastopäivillä kerrottiin, että kirjastotyön rutiinit automatisoituvat yhä enemmän ja enemmän. Asiakkaiden omatoimisuuden ansiosta kirjastotyö muuttuu entistä ihmisläheisemmäksi. Se kuulostaa ihanalta. Haaveilin keskittyväni jatkossa sisältöjen avaamiseen, sisällöntuottamiseen, kirjavinkkaukseen, hakeutuvaan kirjastotyöhön. Sitten kaupunkini aloitti yt-neuvottelut. Nyt haaveilen työpaikkani säilymisestä.
Vuonna 2019 kirjasto muuttui tilaksi. Se on hyvä, sillä tilaa tarvitaan. Etätyöt ja -opiskelut mahdollistavat työskentelyn missä tahansa. Oleskelu- ja harrastustilojen tarve kasvaa. Kirjailijoiden pitää huomioida tämä kirjoittamalla jatkossa vain satasivuisia kirjoja. Näin kirjastot saavat lisää tilaa, ja lukijalla säästyy aikaa. Sadan sivun kirjat ovat myös paksuja helpommat repiä palkattomassa työtoiminnassa eristeiksi.
2019 oli hyvä vuosi. Oli projektia, hanketta, uusien palveluiden lanseeraamisia, uusia kirjastoja ja paljon positiivista julkisuutta. Oli mediaseksikästä pöhinää.
Kirjoittaja on kirjastonhoitaja Imatran kaupunginkirjastossa.
