Viime keväänä, erään seminaarin tauolla muuan viestintäalan vaikuttaja tokaisi minulle hiukka happamasti, että kirjastojenkin ”olisi hyvä keskittyä vain sopimiseen, eikä huudella asioista julkisuudessa”. Huomasin olevani asiasta täysin eri mieltä.
Viime keväänä, erään seminaarin tauolla muuan viestintäalan vaikuttaja tokaisi minulle hiukka happamasti, että kirjastojenkin ”olisi hyvä keskittyä vain sopimiseen, eikä huudella asioista julkisuudessa”.
Huomasin olevani asiasta täysin eri mieltä.
Neuvottelupöydässä kirjastot ovat aina altavastaajia. Tekijänoikeuslain perusjuonena on suojata oikeudenhaltijaa sopimussuhteessa käyttäjiin, myös kirjastoihin. Oikeudenhaltijat ovat myös järjestäytyneet tehokkaasti – kansalliset tekijänoikeusjärjestöt kuten Teosto, Gramex ja Kopiosto ovat oikeuksien markkinoilla lähes monopoliasemassa.
Kirjastoilla on kuitenkin yksi valtti hihassaan, nimittäin suuren yleisön tuki. Kirjastolaitos edustaa suorimmin yksittäisten kansalaisten intressejä. Ja poliittisten päättäjien näkökulmastahan suuri yleisö taas on yhtä kuin äänestäjäkunta.
Vaikuttamisen suppilo
Vaikka lobbaus kansainvälisellä tasolla vaatii työtä ja resursseja, se on silti entistä tärkeämpää. Kanava-lehdessä (2/13) Anna Hyvärinen ja Mika Kukkonen toivat esiin, miten nyky-EU:ssa muodollisiin kokouksiin osallistuminen ei riitä, vaan asioihin olisi pyrittävä vaikuttamaan epävirallisia reittejä ja kulisseissa toimien. Olennaista on päästä vaikuttamaan asioihin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa: mitä aikaisemmassa vaiheessa komission päätösvalmisteluun pystyy vaikuttamaan, sitä suurempi on onnistumisen mahdollisuus. Hyvärinen ja Kukkonen kutsuvat tätä vaikuttamisen suppiloksi. Siinä vaiheessa, kun asiat tulevat tietoon kansallisen ministeriön kautta, vaikutusmahdollisuudet ovat yleensä jo hyvin vähäiset. – Väite pitää paikkansa nimenomaan kirjastoja koskevan sääntelyn osalta, rahoituksen osalta paikallisilla ja kansallisilla päättäjillä on enemmän liikkumatilaa.
Kirjastoille eräs tapa pysyä mukana tässä lobbauksen kilpavarustelussa on tiivistää yhteistyötään kotimaisella ja eurooppalaisella tasolla. Eräs esimerkki tästä on eurooppalaisten kirjastojärjestöjen parisen vuotta sitten yhdessä käynnistämä lobbausryhmä Information Sans Frontieres (ISF). Tällä hetkellä yhteistyön jatko on kuitenkin auki. Kirjastojen kannat ovat joissain suhteissa eronneet alkuperäisten rahoittajien näkemyksistä, joten nämä ovat päättäneet vetäytyä.
Yleensä lobbaus epäonnistuu
Timo Turja (”Lobbaus, kirjastot ja kuntapäättäjät”, 2009) on todennut, että lobbaus yleisemmin epäonnistuu kuin onnistuu. Onnistumisen mahdollisuudet ovat sitä suuremmat, mitä enemmän lobbaus on luonteeltaan asioita säilyttämään pyrkivää. Asioiden muuttaminen onnistuu sen sijaan vain harvoin.
Kirjastoasiat ovat lobbauksen kannalta erityisen haasteellisia. Tämä johtuu siitä, että niihin ei yleensä kohdistu poliittisia jännitteitä. Äärimmäisen harvoin kukaan asettuu – ainakaan avoimesti – kirjastolaitosta vastustamaan. Tämän vuoksi kirjastot eivät yleensä herätäkään poliittisten päätöksentekijöiden kiinnostusta.
Komission virkamiehet ovat toistuvasti kritisoineet eurooppalaisia kirjastojärjestöjä siitä, että nämä muotoilevat pitkiä ja yksityiskohtaisia raportteja, mutta eivät osaa priorisoida tavoitteitaan tai kääntää sanottavaansa poliitikkoja kiinnostavaan muotoon.
Alan kaupalliset toimijat, kuten kustantajat tai AV-tuottajat, sen sijaan osaavat vedota työllisyysnäkökohtiin, ja puhua talouden sulokielellä. Tällaisia viestejä Brysselin päättäjät kuuntelevat herkällä korvalla.
Tilanne muuttuu, jos kirjastot onnistuvat realisoimaan suuren yleisön tuen taakseen.
Eräs tapa vaikuttaa onkin pitää yllä kirjastoasioista käytävää julkista keskustelua lehdistössä ja muissa medioissa. Mutta mikä avuksi, jos asiakeskeinen ja kulttuurisia näkökohtia painottava viesti ei mene perille?
Yksi vaihtoehto on hakea median huomiota näyttävien tempausten kautta. Käytetyt keinot on valittava harkiten. Jonkin Euroopan pääkaupungin liikenteen sekoittaminen voi kyllä herättää huomiota, mutta herättää luonnollisesti myös ärtymystä.
Pyörällä poliitikkojen pakeille?
Kirjastoalalla eräs esimerkki ruohonjuuritason vaikuttamisesta on Cycling for Libraries epäkonferenssi, joka järjestettiin viime kesänä jo kolmatta kertaa. Tarkoituksena on koota yhteen kirjastojen ystäviä eri puolilta maailmaa, ja pyrkiä edistämään kirjastojen asiaa kohdemaissa.
Verkottumisen edistäjänä C4L on ollut kiistaton menestys, ja sen ympärille on jo muodostunut tiiviihkö sosiaalinen yhteisö.
Onko järjestetyillä pyöräilymarsseilla sitten ollut käytännön vaikutuksia kirjastolaitoksen kannalta? Tämä on jo vaikeampi kysymys. C4L luo julkisen tilan, tavallaan liikkuvan näyttämön, joka houkuttelee poliitikot paikalle keskustelemaan kirjastoasioista. Paikallispoliitikkojen ohella mukaan on saatu myös kansallisen tason päättäjiä, Latvian ja Belgian kulttuuriministereitä myöten.
Pääsy poliitikkojen pakeille on kuitenkin vasta ensimmäinen, tai pikemminkin viimeinen askel pitkässä vaikuttamisen prosessissa. Tehokas lobbaus edellyttää huolellista ennakkovalmistelua.
Kirjastot turvautuvat liian usein helppoon retoriikkaan, kuten abstraktiin puheeseen informaation vapauden turvaamisesta. Päättäjien on helppo kuitata tällaiset puheet epämääräisen myönteisellä hymistelyllä, ellei niiden tueksi ole esittää konkreettisia faktoja tai toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja. Vaarana on, että poliitikot vievät kirjastolaisia kuin pässiä narussa, ja varastavat tilanteen omien tarkoitustensa edistämiseen.
Mediahuomio on hetkellisesti tehokasta, mutta olennaisempaa on se mitä tapahtuu TV:n kuvausvalojen sammuttua. Timo Turja kärjistää, että kirjastojen tulisi muotoilla tavoitteensa niin yksityiskohtaisesti, että ne pystyy tarvittaessa ilmaisemaan yhdessä minuutissa. Tässä suhteessa yhteistyön tiivistäminen eurooppalaisten kirjastojärjestöjen, kuten vaikkapa EBLIDA:n informaatio-oikeusryhmän kanssa voisi olla avuksi.
Kirjoittaja on Kansalliskirjaston lakimies ja C4L veteraani vuosilta 2012 ja 2013
