Viime kuukausina ammatikseen runoutta tekevät ovat huuli pyöreänä seuranneet ennennäkemätöntä runokeskustelua.
Helsingin Sanomien Arttu Seppänen arvioi Kiira Korven runoteoksen Hyppää vain! (Otava) surkeaksi ja totesi samalla sen julkaisemisen olevan suorastaan vastuutonta. Yleisradiolle ei riittänyt yhden runokirjan riepottelu, vaan se ryhtyi kysymään onko runous ylipäätään kuollutta ja tämän jälkeen Yle ilmoitti lopettavansa Tanssiva Karhu -palkintonsa, joka on yksi tärkeämmistä runopalkinnoista. (Toimituksen lisäys: palkinnon jakaa jatkossa Runoyhdistys Karhu.)
Todettakoon se, että suomalainen runous elää ja voi hyvin. Koskaan suomalaisen kirjallisuudenhistorian aikana runous ei ole määrällisesti ja laadullisesti ollut niin moninaista kuin se on nyt. Runous voi hyvin siksi, että suuret kustantamot eivät ole siitä kiinnostuneita. Tämä on antanut pienille runokustantamoille ja -yhteisöille mahdollisuuden tuoda esille sellaista runoutta, jota aiemmin ei olisi lainkaan julkaistu.
Runoudella, ja ehkäpä myös runoilijoilla, on epäilemättä julkisuuden hallinnassa ongelmia. Selvästikään viesti runouden tilanteesta ei ole tavoittanut toimittajia ja ehkäpä kirjastoillakin on hankala pysytellä perillä runouden kiemuroista. Lähes kymmenen vuoden aikana olen käynyt kouluttamassa kirjastojen henkilökuntaa runokirjojen hankinnasta. Käytännössä olen näissä koulutuksissa avannut runomaailman kerrostumia kirjastoväelle.
Tiedän, että kirjastojen näkökulmasta runoteoksia ilmestyy kuin peipposia keväällä. Niitä tarjotaan kirjastoille niin paljon, että valinta on vaikeaa. Samaan aikaan runoutta seulotaan entistä vähemmän. Päivälehtikritiikki on vähäistä, ja jos Yle lopettaa Tanssivan Karhun, sekään ei enää auta muodostamaan käsitystä keskeisestä runoudesta.
Yhden näkökulman tämän päivän keskeiseen runouteen tarjoaa Runografi. Nettisivulla esitellään kuratoitu valikoima runoutta.
Kolmenkymmenen vuoden ajan olen seurannut runoutta läheltä sekä runoilijana että runoaktiivina. Tällä hetkellä vedän käännösrunouteen erikoistunutta kustantamoa, joka pyrkii pitämään käännösrunouden elossa. Suuret kustantamot julkaisevat erityisen vähän juuri käännösrunoutta.
Kirjastot ovat tärkeitä käännösrunouden säilymisen kannalta – kuten myös runouden elinvoiman säilyttämisessä. Runous on tärkeää siksi, että sitä kautta lukija voi sanallistaa omia tuntemuksiaan. Käännösrunous tekee vieraiden kulttuurien ihmisistä inhimillisiä. Siksi tarvitaan runoutta myös Euroopan ulkopuolelta, lähi-idästä ja Kiinasta.
Jos runoutta ei löydy kirjastosta, mistä sitä löytyy?
Kirjoittaja on runoilija, luovan kirjoittamisen opettaja ja kustantaja.
