Yhdysvalloissa sensuurivaatimukset ovat muuttaneet kirjastot kulttuurisodan taistelutantereeksi.
Kirjastojen sensuurivaatimukset eivät ole uusi ilmiö, mutta uutta on niiden jatkuvasti kasvava määrä.
Kehitys on saavuttanut lakipisteensä kolmen vuosikymmenen aikana. Vuosina 1990–1998 reilu viisituhatta nimekettä joutui Yhdysvalloissa sensuurivaatimusten kohteeksi. Naisvihan ja rasismin rinnalla kukki vielä seksin, kauhun ja väkivallan aiheuttama perinteinen moraalipaniikki.
Vuoteen 2023 tultaessa sensuurivaatimukset ovat tiivistyneet. Viime vuonna ALA listasi 1269 poistovaatimusta, jotka kohdistuivat 2571 nimekkeeseen. Lukema rikkoi jälleen edeltävän vuoden ennätyksen. Kohteet olivat selvät. Ylivoimainen enemmistö poistettavaksi vaadituista teoksista käsitteli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä tai etnisiä vähemmistöjä tai oli näiden ryhmien edustajien kirjoittamia. Jatkuvuutta takavuosilta on totta kai nähtävissä, ja esimerkiksi Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja komeili poistovaatimuslistoilla jo 1990-luvulla.
Kirjastoihin kohdistuvien sensuurivaatimusten takana ovat aiempaa useammin varta vasten perustetut taantumukselliset painostusryhmät. Kristillinen oikeisto, perinteinen äärioikeisto ja muut salaliittoteorioista ja vihasta voimansa ammentavat ryhmittymät käyvät vakaumuksellista ristiretkeä sivistysinstituutioita vastaan ja haluavat päättää myös siitä, mitä kansalaiset lukevat. Suosittuja hyökkäyskohteita ovat kirjastojen Pride-esittelyt ja mustan historian teemaviikko. Muutamissa tapauksissa kirjastojen työntekijät ovat joutuneet eroamaan häirinnän ja painostuksen vuoksi.
Vastaavanlainen kehitys on vakiintunut Isossa-Britanniassa. Kirjasto- ja informaatioalan ammattilaisten instituutti CILIP (Chartered Institute of Library and Information Professionals) julkaisi huhtikuussa oman tutkimuksensa, jonka mukaan joka kolmas kirjastonhoitaja oli vastaanottanut poistovaatimuksia. Myös Yhdistyneessä Kuningaskunnassa sensuurivaatimukset kohdistuivat yleisimmin seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä käsittelevään kirjallisuuteen. Näiden ohella poistovaatimuksia aiheuttivat etnisiä suhteita ja imperiumin historiaa käsittelevät teokset. CILIP on jakanut kirjastoalan ammattilaisille menettelyohjeet siitä, miten torjua painostus sensuuriin.
Englanninkielisen maailman kulttuurikamppailut omaksutaan Suomen sosiaaliseen mediaan ja sitä myöten valtavirtamediaan ja politiikkaan pienellä viiveellä, mutta yleensä vääjäämättä. Kotimainen yliopistomaailma ja humanistinen tutkimus ovat jo päätyneet maalitauluiksi maailmalta tuttuun tapaan, kun sitkeä nettivyörytys on saanut innostuneen klikkimedian tarttumaan halpaan täkyyn sen totuusarvosta piittaamatta. Mitenkään mahdotonta ei ole, etteikö kirjastolaitos voisi kokea vielä samanlaista painostusta ja ivaa.
Ensioireet tästä on jo nähty. Oodi-kirjaston satutunnin häiritseminen viime vuoden Pride-viikolla näyttäytyy oireellisena ilmiönä, joka saattaa aivan hyvin toistua uudestaan. Yhteiskunnan ja valtiovallan on syytä olla tarkkaavaisella kannalla ja erottaa mielipiteenvapauden puitteissa tapahtuvat protestit selvistä tukahduttamis- ja sensuuriyrityksistä. Loppujen lopuksi myös Suomessa on valitettavan paljon ihmisiä, jotka haluavat säätää, mitä toiset kansalaiset lukevat, tai lukevatko he ollenkaan. Ja myös heillä on vaatimuksilleen näennäiset verukkeet tarjolla; yleinen moraali, poliittinen ”tasapuolisuus” tai aina yhtä suosittu vaatimus verorahojen käytöstä.
Kirjoittaja on historiantutkija, tietokirjailija ja Oulun yliopiston dosentti
