Kira Poutanen: Surun kartta (WSOY 2021)
”Milloin tämä loppuu.”
Joskus monessa peräkkäin lukemassani kirjassa on yllättäen sama teema. En tunnista etsineeni sellaista, en ainakaan tietoisesti. Ohjaileeko alitajunta ihmisen valintoja vai onko samateemaisten kirjojen peräkkäisyys pelkkää sattumaa? Miksi luin yhtäkkiä vain romaaneja sodasta ja traumoista?
Kira Poutasen koskettavassa omakohtaisessa romaanissa sotatraumat rinnastuvat päähenkilönaisen traumaattiseen synnytykseen nykyajan Pariisissa. Sairaalassa naista ei kuunnella, hänen kipunsa ohitetaan ja hän on melkein kuolla. Nainen ahdistuu ja vasta terapiassa hän alkaa ymmärtää, että hänen traumansa juuret johtavatkin syvälle suomalaiseen vaikenemisen kulttuuriin ja että puhumattomuuden mukana edellisten sukupolvien kokemukset ovat kapseloituneet myös hänen kehoonsa.
Nainen alkaa selvitellä sukunsa historiaa halutessaan löytää selityksiä omalle tuskalleen. Asian esiin nostaminen sukulaisten kesken on vaikeaa. Vanhoissa päiväkirjoissa kauheisiin kokemuksiin viitataan vain huolimattomasti rivien välissä. Rintamakirjeet ovat kankean toteavia ja silti niiden tuskan tuntee. Omalle tyttärelleen nainen ei tätä ristiä halua enää siirtää. Siksi hän päättää kertoa siitä.
Antti Heikkinen: Latu (WSOY 2021)
”Kranaatti räjähti.”
Veikko Hakulisen ja Siiri Rantasen nimet ovat monelle tuttuja, mutta mestarihiihtäjä Pauli Pitkäsestä harva on kuullut mitään. Pitkäsen lupaava hiihtoura päättyi traagisesti sotaan.
Kun rintamalla haavoittunut Pitkänen oli järjestelmässä kaatuneiden varusteita eräässä koulussa, hän löysi niiden joukosta käsikranaatin, joka syttyi. Pitkänen ei voinut heittää kranaattia ulos ikkunasta, sillä piha oli täynnä leikkiviä lapsia. Hän heittäytyi lattialla, kranaatti räjähti ja muutamaa viikkoa myöhemmin hän kuoli saamiinsa vammoihin sotasairaalassa.
Antti Heikkisen loistavasti kerrottu romaani kertoo Pauli Pitkäsen lyhyeksi jääneen elämäntarinan. Pitkänen makaa sairaalasängyssä ja muistelee elämäänsä. Hän on houreinen ja näkee välillä vierellään kaatuneen taistelutoverinsa, joka houkuttelee häntä jo mukaansa. Välillä hoitaja käy antamassa hänelle uuden pistoksen kipuihin ja hän vaipuu tajuttomuuteen.
Heikkisen lupsakka kirjoitustapa keventää tätä muuten niin kovin sydäntäriipaisevaa tositarinaa. Makoisat ilmaukset, kuten vaikkapa lapsia kuvaavat vehnäsensyönnistä patvinneet kellukat tai aloillaan nakottavat nyrhäkkeet, tekevät lukemisesta todellisen nautinnon. Vanhat mestarit Heikki Turunen ja Veikko Huovinen ovat saaneet rinnalleen vertaisensa kertojan.
Monika Helfer: Roskaväkeä (Kustantamo Huippu 2021, suom. Anne Kilpi)
”Eikä tyttö koskaan huomannut isän katsovan häntä.”
Monika Helfer on monesti palkittu itävaltalainen kirjailija, jonka ensimmäinen suomennettu romaani kietoutuu hänen äitinsä surulliseen kohtaloon. Helferin isoisä Josef lähetetään rintamalle toisen maailmansodan aikana ja sillä välin hänen vaimonsa Maria alkaa odottaa toisen miehen lasta. Sodasta palattuaan Josef ei suostu edes katsomaan pikkuista Greteä silmiin, eikä puhu tälle koskaan sanaakaan. Tämä näkymätön lapsi oli Monika Helferin äiti.
Roskaväkeä kertoo tämän rutiköyhän monilapsisen perheen arjesta ja ahdingosta ennen ja jälkeen sodan. Pienessä kylässä perhettä karsastettiin, sillä he olivat muualta tulleita ja jo siksi lähtökohtaisesti epäilyttäviä. Isä Josef oli kaiken lisäksi liian jyrkkä. Äiti Maria häikäisevän kaunis ja siksi pelottava. Lapset räkänokkaisia ja lukutaidottomia koulupudokkaita.
Helferin kerronta ei etene kronologisesti, vaan toisinaan liu’utaan nykyaikaan ja kerrotaan siitä, mitä kustakin lapsesta tuli ja miten kukin lopulta oman taakkansa kantoi. Helferille itselleen tieto oli terapiaa. Hän kyseli lakkaamatta isovanhempiensa elämästä ja sai lopulta muodostettua itselleen tämän pirstaleisen kuvan. Pieni ylöjärveläinen kustantamo Huippu ansaitsee kirjan suomentamisesta hatunnoston. Tällaisia urheita vastavirtaan soutajia tarvitaan isojen kustantamojen keskittyessä angloamerikkalaisiin meganimiin.
