Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmin esikoisdekkarin juoni on kiinnostava ja limittyy uskottavasti todelliseen historiaan.
Kansalliskirjastosta löytyy nuoren tytön balsamoitu ruumis aseteltuna kirjojen keskelle. Tuottavuusohjelman vuoksi poliisi potee rahapulaa, ja väkivaltayksikön Reinikka ulkoistaa osan tutkimuksista tutulle etsivätoimistolle. Tapauksen ratkaistakseen yksityisetsivät Kalju ja Kihara joutuvat tutkimaan toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia. Mikä merkitys on tytön rituaalisella asettelulla ja kirjoilla? Ja ehtiikö murhaaja iskeä uudestaan?
Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmin esikoisdekkarin juoni on kiinnostava ja limittyy uskottavasti todelliseen historiaan. Kirjaan on kuitenkin kasattu liikaa aineksia, minkä vuoksi tarinasta tulee poukkoileva. Milloin seurataan rikostutkimusta, milloin yli-inhimillisen taitavaa murhaajaa, milloin uhreja, milloin etsivien henkilökohtaisia ongelmia, milloin suhataan Venäjällä kansainvälisen trillerin tyyliin, ja ehditäänpä kirjassa poiketa lukupiiriinkin. Romaani olisi ehkä toiminut paremmin, jos rönsyilyä olisi karsittu ja arvoitusta pimitetty enemmän lukijalta. Murhaajasta ja uhreista kerrotaan liikaa, jotta jännitys säilyisi kunnolla.
Ekholmin romaanin kieli saattaa jakaa mielipiteitä, mutta minun makuuni kielikuvia ja sutkautuksia oli liikaa. Viemäriputki pulputtaa hiphopin tahtiin, kärpänen riehuu kuin keskitysleirin kapo, ja Kalju miltei muistuttaa Vesa Vierikkoa, vain muutamia mainitakseni. Niistä ja päähenkilöiden hassuista nimistä huolimatta romaani on tyyliltään pikemminkin vakava kuin huumoridekkari. Teoksessa on runsaasti viittauksia niin dekkareihin kuin muuhun kaunokirjallisuuteen, mutta kirjojen sisältö ei nouse niin keskeiseen osaan kirjassa kuin voisi.
Kalju ja Kihara on kaikesta huolimatta sen verran värikäs kaksikko, että toivottavasti heidän tutkimuksensa jatkuvat tulevissa dekkareissa.
