Maaliskuun 2020 alussa vietin enimmän osan aikaani Tampereen pääkirjastossa. Kävin läpi Metson kokoelmissa säilytettyjä 1930-luvun ”Hakkapeliitta”-lehtiä, 1800-luvulla ilmestynyttä ”Lukemisia Suomen sotamiehille” -aikakausjulkaisua sekä sanomalehtien mikrofilmikokoelmaa. Jätin tavan takaa aineistopyyntöjä varastokirjoista, joita huomasin tarvitsevani. Olin vastikään aloittanut uuden tutkimuksen tekemisen ja työskentelin erillisen artikkelin parissa, jonka deadline lähestyi.

Poikkeusolojen julistaminen ja kirjastojen sulkeutuminen keskeytti työntekoni. Samalla katosi paljon muutakin. Kirjasto on sivistysinstituutiona monenlaisen toiminnan keskus, ja kaikki se vaimeni. Vain joitakin viikkoja ennen koronasulkua olin myös pitänyt kirjastoissa esitelmiä talvisodan 80-vuotisten merkeissä, mutta nyt kaikki yleisötilaisuudet, aineistoesittelyt, messut ja keskustelut hävisivät. Yksi kansalaisyhteiskunnan hermokeskuksista sammui.

Kulttuurin merkityksestä kansalaisille kriisin aikana on kirjoitettu nykyisen kulkutaudin aikana paljon, ja suurin osa siitä, mitä aiheesta on lausuttu, pätee myös kirjastoon. Teatterinäytöksiin, konsertteihin, elokuviin tai festivaaleihin verrattuna kirjastojen hiljeneminen oli silti kertaluokkaa painavampi menetys, sillä kirjasto on julkisena palveluna lähtökohtaisesti avoin. Se on vapaa vyöhyke, jonne voi kävellä sisään ilman pääsylippua, jossa voi halutessaan viettää tuntikausia, ja joka palvelee yhtä lailla tiedon ja sivistyksen kuluttajaa kuin tuottajaa.

Yhtä hyvin kirjastossa voi vain istua tunnelmaa aistien. Tuskin mikään muu julkinen tila pääsee kaikessa hiljaisuudessaankin niin lähelle tavoiteltua unelmaa elävästä kaupunkikulttuurista kuin kirjasto. Hyllyjen välejä ja työskentelytiloja kansoittavat opiskelijat, koululaisporukat, lapsiperheet, eläkeläiset, alakulttuuriväki, työttömät, kiireiset työssäkäyvät sinkut, kaikki suomalaiset. Kirjasto on yhteiskunnan keidas ja väliasema, kaikille tarpeellinen, joillekin välttämätön. Kirjasto on näkymä maan yleisestä tilasta, ja koronakriisin aikana tämä näkymä oli eristetty ja autio.

Tartuntataudin julma ironia oli siinä, että sosiaalisten kontaktien minimoimiseksi yhteiskunnan oli suljettava myös yksi keskeisistä tietopalveluistaan hetkenä, jolloin sitä olisi eniten tarvittu. Kirjaston ydintehtäviin kuuluva vapaan tiedonsaannin turvaaminen on kansalaisille aina tärkeää, ja yhteiskunnan joutuessa poikkeusoloihin siitä tulee elintärkeää. Valmiuslain ja sulkutilan aikana huomasi väkisinkin miettivänsä vuosien mittaan olemukseltaan tutuiksi tulleita kaupunginkirjaston yleisöpäätteiden kanta-asiakkaita. Näille ihmisille julkiset ja helposti saatavilla olleet verkkopalvelut olivat todennäköisesti lähes korvaamaton palvelu. Pysyivätkö he uutisten tasalla? Saivatko he tarvitsemansa tiedon kriisin aikana, kirjaston ollessa suljettu?

Kirjastopalvelujen merkitys vaikeina ajankohtina on usein jopa suurempi kuin normaalioloissa. Vuoden 1918 espanjantaudin aikana Brooklynin kirjasto New Yorkissa joutui sulkemaan ovensa kuudeksi viikoksi, ja kirjaston jälleen auettua kaupunkilaiset suorastaan ryntäsivät lainaustiskeille. Toisen maailmansodan aikana miehitetyssä Puolassa vastarintaliike perusti kansalaisille maanalaisia kirjastoja, ja Suomessa rintamamiehiä palvelivat korsukirjastot. Hädän hetkellä sivistys on lähes aina tunnustettu ihmisyydelle keskeiseksi ja tärkeäksi asiaksi. Mahdollisimman esteetön pääsy tiedon äärelle ylläpitää ja edistää yksilön ajattelua, käsittämistä, muistia ja sitä myöten hänen henkistä voimaansa sekä kesto- ja palautumiskykyään. Epävarmassa, ahdistavassa ja painostavassa ilmapiirissä kaikki nämä horjuvat, ja kirjasto on tällöin yksi ankkuri.

Tästä huolimatta kirjastopalvelujen turvaamisesta puhuttiin julkisuudessa koronakriisin aikana huomattavasti vähemmän kuin ravintoloista tai kulttuurialan tapahtumatuotannosta. Julkiselle vallalle julkisen palvelun välitön sulkeminen oli yksioikoinen toimenpide. Kirjastojen teettämissä alueellisissa kyselyissä ilmeni jälkikäteen lukuisia kirjastojen koronasulusta aiheutuneita kielteisiä seurauksia. Vastanneet nostivat esille opintojen ja työn kärsimisen sekä jo mainitun rauhallisen, maksuttoman ja yhteisen tilan kaipuun. Mahdollisesti kohtalokkaimpana näyttäytyivät maininnat lasten ja nuorten lukemisen vähittäisestä hiipumisesta kirjojen puutteessa. Nuorelle ihmiselle muutama kuukausi on kokemuksellisesti pitempi aika kuin varttuneelle, ja kirjastojen sulkemisen jättämän sosiaalisen ja sivistyksellisen laskun suuruusluokkaa on vielä vaikea arvioida. Rajoitetut lainauspalvelut eivät voineet täysin korvata menetettyä, aivan kuten etäopetusjärjestelyt eivät voineet paikata arkista koulunkäyntiä.

Elämän palaaminen kirjastoihin oli jo tämänkin vuoksi kesällä 2020 helpotus. Paluussa kirjastoon ja kesän aineistoesittelyissä oli suorastaan nostalginen tunnelma. Yhtä lailla myöhäissyksyn ja kuluneen kevään kirjastorajoitukset olivat taas uusi tuskastuttava vajoaminen lamaantuneisuuteen. Tilanteen nyt jälleen normalisoituessa viimeisimmän kulkutautiaallon päättyessä on syytä muistaa kirjastojen rooli yhteiskunnan resilienssiä rakentavana palveluna myös jatkossa. Kauno- ja tietokirjallisuus, musiikki, dokumentit, elokuvat, media, vieläpä lähdekokoelmat ja historialliset aineistot ovat karanteenissa tai eristystilassa kullan arvoisia. Puhtaan tiedonsaannin merkityksen voi puolestaan pitää mielessään aina kun keskustelu valeuutisista ja propagandasta nousee otsikoihin. Kulkutaudin aikana tämä puoli asiasta sai sattuneista syistä jälleen uutta painoarvoa. Sivistysvaje voi kanavoitua muunkinlaisena osattomuutena, ja yksilön menetykset näkyvät aina myös yhteiskunnallisina menetyksinä.

Ehkä tätäkin tähdellisempää on silti kirjaston yhteisöllinen rooli, sijaitsipa se sitten kirkonkylässä, kaupunginosassa tai kaupungin keskustassa. Ylipäätään kirjaston sulkeutuminen rinnastuu kollektiiviseen henkiseen amputaatioon, ja tähän ei ole pitemmän päälle milloinkaan varaa. Terveyspalvelut ja lääkintähuolto pitävät ihmisen hengissä, mutta tieto, sivistys ja viihde pitävät hänet myös elossa.

Kirjoittaja on historiantutkija ja tietokirjailija